Orongo - toinen koti

Olin Orongossa yhteensä neljä viikkoa ja siitä tuli mulle niin tärkeä paikka. Ne kaikki ihmiset tekee siitä paikasta niin rakkaan ja tulee olemaan tosi vaikeeta jättää kuukauden päästä hyvästit niille ja monille muille täällä. Tosiaan kuukausi enää tätä matkaa jäljellä! Ihan uskomatonta, miten nopeesti aika on menny. Kotiinpaluu tuntuu ahistavalta, mutta ihana myös nähä perhettä ja kavereita pitkästä aikaa. Se tulee kuitenkin olemaan tosi rankkaa samaan aikaan. Ei sitä osaa kuvailla sanoin semmosille, jotka ei oo kokenu vastaavaa. 

Orongo on ihan valtava kylä Kisumussa. Kuulin vasta äskettäin, että siellä on noin 80 tuhatta asukasta. Tarkasta luvusta ei voi mennä takuuseen. Täällä väestöä lasketaan ihan kynällä ja paperilla ovelta ovelle ja sitten talon oveen tai seinustaan lätkästään tarra, että tämä talo on laskettu. Orongossa on yhteisö orvoille ja leskille, jonka on ihana mama Florence perustanut. Se on mamalle ihan sydämen asia auttaa heikommassa asemassa olevia. Leskiä on noin parikymmentä ja orpojen lukumäärää en osaa sanoa. Lesket on suurimmaksi osaksi iäkkäitä ihmisiä, mutta joukkoon mahtuu myös nuoria naisia, joilla on pienet lapset. Kun pariskunta saa lapsia, nainen on aina se, joka jää kotiin hoitamaan kotia ja lapsia ja mies tuo leivän pöytään. Perheillä ei oo muuta tulon lähdettä, kun miehen tulot, joten kun mies kuolee, jää muu perhe puille paljaille. 
Vierailtiin kerran parin naisen luona, joiden yhteinen mies oli kuollut. Ainiin moniavioisuus on täällä tosi yleistä. Naiset asui vierekkäisissä taloissa ja niillä oli aita vain välissä. Molemmilla oli tosi huono taloudellinen tilanne. 

Vierailtiin lähes päivittäin muutamassa kodissa. Me pidettiin kirjaa kaikista asukkaista, joiden luona käytiin. Ollaan tehty palvelutarpeen arviointilomakkeen pohjalta kysely, joka on tähän ympäristöön sopiva. Kysytään terveydentilasta, lääkityksistä, ravinnosta, juomisesta, mielialasta, ihon kunnosta, näöstä, kuulosta, pärjääkö kotitöiden kanssa jne. Ja lisäksi mitattiin jokaiselta verenpaine. 

Ibuprofeenia ja antibioottia

HIV-lääkkeitä

Mistähän tuota alottais kertomaan. Monilla ikäihmisillä on paljon kipuja ympäri kehoa ja muita vaivoja. Monilla ei ollu mitään kipulääkkeitä ja jos oli niin se oli ibuprofeenia ja monet vetää täällä antibiootteja ihan joka vaivaan. Yksikin mummo kävi aina apteekissa valittamassa vatsakipuja ynnä muuta ja ne aina anto sieltä jonkun antibiootin ja ibuprofeenia. Ollaan yritetty monille selventää, ettei antibiootteja pidä ottaa ilman lääkärin määräystä. Monilla ibuprofeenin syöjillä on myös vaarana saada mahahaavaa, kun niitä syödään tyhjään mahaan. Pidettiin näistä aiheista muutama viikko sitten myös oppituntia. 
Kerran meiltä joku kysyi, että miksei me kanneta täällä jotain lääkepakkia, missä ois antibioottia, parasetamolia ja muuta tarpeellista. Antibioottiin en ees palaa enää, mutta se, että me tuotais jokaiselle yks paketti parasetamolia ei oo ratkasu mihinkään. Siitä ei oo mitään hyötyä, kun se kuitenkin loppuu joku päivä. 

Monilla oli semmosia vaivoja, joiden kanssa pitäis mennä käymään lääkärissä. Mutta koko tän ajan kun ollaan oltu orongossa, lääkärit on ollu lakossa ja sairaalat kiinni. Kysyttiin myös kaikilta, milloin viimeksi ootte käynyt lääkärissä. Mutta niin kun kerroin aiemmassa postauksessa, jossa oli potilaan oikeuksien toteutumisesta tällä, lääkärit ei kerro selkeesti, mihin diagnoosiin ne päätyy. Ne kirjottaa käsin potilaalle jonkunlaisen yhteenvedon käynnistä, mutta niistä ei saa mitään selvää.

Vettä mummoille

Täällä ikäihmiset asuu tosi usein lastenlapsien kanssa ja jotkut pitää huolta ihan pienistäkin lapsista, vaikka ikää on 70-80 vuotta. Lapset kuitenkin pystyi jonkun verran hoitamaan kotitöitä. Välillä tuntuu, ettei täällä oikeen ole vaihtoehtona vanhentua, kun pitää hoitaa kotia ja maatilaa, lapsia, kantaa vettä, käydä asioilla jne. Toisaalta kaikki tää työ mitä ne tekee on varmasti merkittävää siinä mielessä, että ne pysyy myös hyvässä fyysisessä kunnossa ja ne on koko elämänsä tottunu tekemään paljon työtä ja täällä ei kuitenkaan oo mitään koneita vaan kaikki tehdään käsillä. Kylässä on tosi vahva yhteishenki, mikä oli ihana huomata. Omista naapureista huolehditaan, kuin omasta perheestä. Myös me autettiin vanhuksia pyykinpesussa, astioiden pesemisessä ja kannettiin vettä.

Tiskit oottaa pesijöitä ja mehän ruvettiin hommiin

Vierailu ihmisten kotona on ollu tosi antoisaa ja opettavaista, kun näkee minkälaisissa olosuhteissa ihmiset elää ja ihmiset on aina tosi vieraanvaraisia. Ne on tosi kiitollisia ja onnellisia, kun saa valkosia vieraiksi. Välillä tuntee olonsa riittämättömäksi, kun ei voi oikeen tehä mitään niiden vaivojen helpottamiseksi. Mutta samalla tietää ja täytyy muistuttaa itseä välillä siitä, että ollaan tehty parhaamme ja ne on varmasti saanu myös meistä jotain ja ollaan voitu opettaa niille sairauksista ja terveydestä. Ja tulee mieleen yks tapaus, kun käytiin yhen pariskunnan luona. Molemmat oli iäkkäitä ihmisiä ja oltiin haastateltu niitä ja lopuksi otettiin verenpaineet molemmilta. Miehen verenpainetta mitattaessa huomasin, että sillä on tosi epätasainen ja matala syke. Toivottavasti se on meiän neuvomana käynyt lääkärissä sen takia, mutta sai ainakin tietää siitä ja sai ehkä selityksen muille oireille, jotka oli vaivannu.

Ihana mama Florence, niin upea ja työtä pelkäämätön nainen ja ikää 75 vuotta, mikä ei näy missään! Tietää itsekin, että on kovasta luusta tehty <3

Kirjotan myöhemmin vielä toisen postauksen Orongosta, kun kuvia ja asiaa on niin paljon, mitä haluan vielä jakaa tänne. 

Loppuun kuvia paikallisista herkuista

En kyllä muista kalan nimeä, mutta villinnäkönen se ainakin on.

Mama kasvattaa heinäsirkkoja!

Paikallinen ruoka

Aattelin vaihteeksi kirjottaa vähän kevyemmästä aiheesta, eli ruoasta. Laitan paljon kuvia ja kerron niitten kautta enemmän. Täällä syödään tosi kasvispainotteista ruokaa. Lihaa myös toki, mutta aika harvoin sitä tulee syötyä verrattuna Suomeen. Suomessa tuli syötyä tosi monta ateriaa päivässä, paljon välipaloja ja vaan ajankuluksi. Me ollaan syöty 3 ateriaa päivässä, aamupala, lounas ja päivällinen. Melko sama rytmi näillä paikallisillakin on. 

Ensiks täällä kaikki hedelmät ja vihannekset on niin hyviä. Käydään aina farmer's marketeilta ostamassa meille vihannekset ja hedelmät. 

Ananas on muuten ihan parasta. Se on super makeeta ja se on meille kunnon herkkuhetki, kun joku leikkaa sitä tarjolle. 

Kuvia marketilta. 

Käytiin lounaalla yhessä meiän harkkapaikoista ja ruoka oli niin hyvää. Mä rakastan chapattia, se on siis toi lätty, johon laitetaan väliin ruokaa ja syödään. Ja tossa ylimmässä kuvassa, missä on papuja, niin siinä on myös kurpitsaa. Mä oon koulussa saanu traumat kurpitsasta, kun sitä on laitettu johonki salaattiin ja mä vähän epäilin sitä, mutta siis toi kurpitsa oli aivan huippua. Välillä on ehkä ikävä kunnon lihaa, mutta Suomessa sitä saa taas syödä ihan tarpeeksi. 

Meillä on myös super hyviä kokkeja. Aina ne jaksaa yllättää.

Papaijakastiketta ja riisiä. 

Kananmunapaistosta, riisiä, sukumawikia ja ugalia.

Chapattia ja mungopapukastiketta

Nää kolme ylintä kuvaa on Orongosta. Sukumawiki on yleinen nimitys vihreille kasviksille. Usein siinä on ainakin pinaattia ja saagaa, mutta monilla varmasti on omat versiot siitä. Sitä tarjotaan monesti ugalin kanssa. Ugalia on tummaa ja vaaleeta versiota. Se on maissijauhoista tehtyä massaa. Täällä ihmiset syö paljon käsillä ugalin kanssa. Ugalia muovataan käsissä vähän kerrallaan ja sen avulla otetaan muuta ruokaa. Ugalia syödään usein just ton sukumawikin kanssa ja sit siinä on tyyliin kalaa tai kanaa. Ugalia syödään aina jonkun kanssa, ku se on muuten vaan semmosta kuivaa massaa. Paikallisilta jos kysyy niitten lempiruokaa, niin monesti tulee vastaukseksi ugali. Ja se on kyllä hyvää, kun vaan syö sitä käsin. 

Orongossa tarjottiin yks päivä paikallista maitoa. Mitenhän sitä kuvailis, ku se on ihan erilaista, mitä Suomessa on totuttu juomaan. Siinä oli paljo rasvaa, ja se oli enemmän piimään verrattavissa, mutta sakkasempaa. Se oli ilmeisesti lämmitetty, niin siinä oli semmoset savun aromit. Ihan mielenkiintonen makuelämys, mutta kerta riitti.

Leikkurikokemus ja potilaan oikeudet Afrikassa

Oltiin noin reilu viikko sitten lounaalla yhessä meidän harkkapaikoista, jossa tutustuttiin yhteen paikalliseen ortopediin. Se oli tehny osan opinnoista Venäjällä, Moskovassa ja osan täällä Keniassa. Siitä tyypistä tuli heti tosi hyvät fiilikset ja kun tiedettiin, että sillä on Kisumussa oma klinikka niin kysyttiinki jo heti, että oisko meidän mahollista päästä tutustumaan sen klinikalle. Johtuen tästä tilanteesta, että sairaalat on edelleen kiinni lakon takia, ei olla päästy mihinkään sairaaloihin. Tää lääkäri oli heti silleen, että tottakai se onnistuu ja vieläpä koko porukan toivotti tervetulleiksi, kun ollaan aina tarjottu, että voidaan tulla pienemmissä ryhmissä. Ortopedejä on Kisumussa yhteensä 5 ja se on tosi kiireinen, mutta kaiken kiireen keskellä se järjesti meille päivän. Ei kuitenkaan menty sen omalle klinikalle ainakaan vielä, vaan ajettiin reilu kahen tunnin matka Ukwalaan sairaalaan. 

Ukwala on noin tunnin matkan päästä Ugandasta. Se sairaala oli ilmeisesti joku länkkäriprojekti. Siellä oli silläkin hetkellä amerikkalainen kirurgi ja lääkisopiskelijoita harkassa. Ja paljon länsimaalaisia käy siellä tekemässä harjotteluja. Sairaalassa on 80 potilaspaikkaa. Kierreltiin sen sairaalan poliklinikat, vuodeosasto ja laboratoriot. Niiden jälkeen tultiin leikkausosastolle. 

Kolme meistä pääsi seuraamaan sitä meininkiä sinne leikkaussaliin ja loput katteli ikkunasta, josta myös näki kaiken mitä siellä tapahtu. Olin niin innoissaan, kun pääsin sinne leikkaukseen, kun olin vaan haaveillu siitä, että pääsispä leikkuriin täällä. Potilas oli vähän vanhempi mies, ehkä reilu viiskymppinen. Sillä oli ihan valtava kasvain reidessä ja se oli ollu sillä noin 40 vuotta. Yks niistä opiskelijoista mittasi sen, niin pituudeltaan (jalansuuntaisesti) se oli 25 cm ja leveydeltään 17 cm. Se jenkkilääkäri kertokin meille, että täällä kaikki kasvaimet ja sairaudet etenee aika suuriksi ja mittaviksi, ennen kun niille tehään mitään. Monet lääkärit saakin täältä semmosta kokemusta, että omassa maassa on sitte tosi varma omasta tekemisestä. Se, ettei niille tehä mitään johtuu etusijassa rahasta. Kaikki maksaa tosi paljon ja ihmisillä ei oo varaa niihin. Tää jenkkilääkäri käy täällä noin pari kertaa vuodessa ja tekee leikkauksia puoli ilmatteeksi, niin ihmiset pystyy niitä paremmin makselemaan. 

En oo koskaan ollu leikkaussalissa Suomessa, mutta koulussa opitut asiat on suhteellisen tuoreessa muistissa ja kaikki aseptiikka ja hygienia on suhteellisen hanskassa ainakin verrattuna näiden paikallisten tapaan hoitaa asioita. Sitä toimintaa oli vähän jopa tuskallista seurata, kun tietää mitä kaikkee sille potilaalle voi seurata siitä, kun hygienia ei täällä oo niin justiinsa. 

Yleensä Suomessa, kun mennään leikkaukseen, niin kun se potilas astuu saliin, niin kaikki valmistelut on tehty ja leikkaus alkaa saman tien. Potilaan kanssa ehkä vielä vaihdetaan muutama sana ja monesti potilas voi olla tosi hermostunu ja voi vaikka pelätä, että herääkö sitä enää koskaan. Potilaan kohtaaminen on tosi tärkee asia ja vaikka henkilökunnalle toimeenpiteet voi olla rutiinia niin potilaalle se on ainutkertainen kokemus. 

Mua ahistaa nytki kun mä kirjotan tätä, että miltä siitä potilaasta tuntu siinä hetkessä. 

Sillon, kun se potilas saapu sinne saliin, niin siinä vaiheessa oli kaikki valmistelut ihan levällään ja kesken. Ne valmisteli steriiliä pöytää, yks hääräsi sen potilaan kimpussa ja musiikki pauhas kauheen kovalla. Ihmisillä oli puhelimet mukana ja välillä ne vilkas sitä. Ja ne saatto yhellä kädellä tyyliin valmistella jotain ja siinä oli steriilihanska. Jossain vaiheessa niillä loiskahti vähän Betadinea siihen pöydälle, no ei mitään vähän kuivataan. Siellä oli hulluna ihmisiä, mä en ees pysyny kunnolla perässä, mitä tapahtu millonkin. Seurasin aika paljon sitä, mitä sille potilaalle tehtiin. Hoitaja, joka hääräsi sen potilaan ympärillä ei puhunu potilaalle juuri mitään. Vaikka aina ihan mitä toimenpiteitä tekis, niin pitäs kertoo potilaalle mitä tapahtuu. Se hoitaja teki vaan kaikki kauheella vauhdilla ja potilas oli kans ihan ymmällään. Kaikki oli kauheeta repimistä ja riuhtomista. 

Hoitaja laitto kaikenlaisia lääkkeitä menemään ja ei kertonu mistään mitään. Ensimmäinen ihminen koko henkilökunnasta joka kunnolla jutteli sille oli tää jenkkilääkäri. Sitten se hoitaja avasi suun ennen nukutusta, kun ne rukoili sen potilaan puolesta. Rukoilu kuuluu ihan arkipäivään täällä. Siinä meni vielä hetki ennen kun se nukutettiin ja hoitaja vaan paino sen maskin sen naamalle. Musta toi on vaan kaikkein inhottavinta, ettei potilaalle ilmoteta, mitä tehään ja mitä tapahtuu. Ja sitä tapahtuu täällä ihan kaikille. 

Ne lääkäriopiskelijat kuvas puhelimella sitä kasvainta, mikä oli mun mielestä vähän outoo, kun se potilas oli siinä vaiheessa jo nukutettu. Suomessa otetaan myös kaikennäkösiä kuvia haavoista sun muista ihan vaan paranemisprosessin seuraamista varten, mutta tämmösistä asioista olis myös hyvä potilaan olla tietoinen. 

Täällä tulee vastaan jatkuvasti esiin ongelmia potilaan oikeuksien toteutumisesta. Oon nyt ollu viikon Orongon kylässä, josta kerron myöhemmin, mutta siellä, kun vanhukset on käyny lääkärissä jonkun vaivan takia, niille ei kerrota, mikä diagnoosi on, miten sitä voi itse hoitaa. Siellä lyödään vaan lääkkeet kouraan ja sit vaan takas kotiin. Monilla niillä on ihan turhia lääkityksiä, jotka on määrätty joskus aikoja sitten vaivaan x ja ne ei edes tiedä, mihin vaivaan mitkäkin lääkkeet menee saatikka, miten ne vaikuttaa. 

Orongossa meiän kaverit on kertonu, mitä kaikkea potilaat sairaalassa joutuu kokemaan. Toi sairaala, missä me oltiin, oli vieläpä tosi hyvä sairaala täällä. Äidit saattaa sairaalassa joutua synnyttämään ihan yksin ja vauva saattaa vaan tippua lattialle, kun kukaan ei oo vastaanottamassa. Hoitajat on tosi välinpitämättömiä, ja vaikka potilaat pyytäis monta kertaa hoitajaa paikalle, niin ei niitä kiinnosta. Jos potilas ei pääse vessaan ja tekee tarpeet sänkyyn, niin potilasta voiaan lyödä siitä hyvästä. Tää kaikki voi kuulostaa ihan uskomattomalta ja naurettavalta länsimaalasten korviin, mutta tämmöset asiat on ihmisten arkipäivää. 

Tää oli nyt aika pitkä ja raskas postaus ja taas ois voinu kirjottaa pidemmästikin, mutta ehkä parempi lopettaa nyt. Hyvä, jos joku jaksoi lukea loppuun saakka! Ensi kerralla jotain kevyempää settiä.

Roosa

Koulu kehitysvammaisille

Seinällä lukee Mr. Paavo Väyrynen block. Koulu on suomalaisten rakentama. 

Viime viikko vietettiin luterilaisen kirkon erityiskoulussa. Koulussa oli oppilaita tosi paljon, ehkä noin 50 ja iältään ne pääosin oli 8-20 -vuotiaita. Oppilailla oli autisimia, downin syndroomaa, epilepsiaa, monenlaista kehitysvammaa, joista osa oli paljon lievempiä, kuin toiset. Aina, kun mentiin koulun porteista sisään, meitä oli vastassa monet iloiset oppilaat, jotka tuli heti heittää läpyjä ja tervehtimään. Opettajat oli myös tosi ystävällisiä ja toivotti meiät aina tervetulleiksi. Täällä muutenkin ihmiset on tosi vieraanvaraisia ja aina sanotaan, että olkaa ku kotonanne. 

Pelattiin kerran palloa yhen ryhmän kanssa ja se oli hauskaa!

Koulu on sisäoppilaslaitosmainen. Suurin osa oppilaista asuu koululla. Vain muutama oppilas kulkee kotoa koulussa. Koululla työskentelee hoitajia, jotka huolehtii oppilaiden pesulla käynneistä ja kaikesta mahollisesta. Ei sen kummemmin tutustuttu niiden työhön. Hoitajilla on aina kaks viikkoa töitä putkeen ja viikko vapaata. Ne tekee päivä- ja yövuoroja. Työnmäärä on kyllä ihan tajuton, kun miettis omalle kohdalle, että tekis kaks viikkoo töitä joka päivä ja sitten olis vaan viikko vapaata. Mutta täällä kyllä paljon omistaudutaan omalle työlle ja muu elämä jää sillon melko vähäiseksi. 

Joka aamu kello 8 koulussa oli yhteinen aamunavaus. Ohjelmaan kuului, että yhdessä käydään läpi, mikä päivä, kuukausi ja vuosi on. Lisäksi on uskonnollinen osuus, jos on vaikkapa joku merkkipäivä, esim. Marianpäivä, niin ne laulaa siitä jonkun laulun ja joka päivä pyydetään oppilaista yksi lukemaan rukous. Aamunavaukseen kuului paljon laulua ja tanssia.  

Pojat puukässän tunnilla. Kaikki tehään yhessä!

Ekana päivänä meille esiteltiin paikkoja ja käytiin melkein kaikissa luokissa pyörähtämässä ja opettajat kerto niiden luokissa aina, mitä ne tekee ja minkä tyyppisiä oppilaita heiän luokillaan on. Perusluokkien lisäksi, joissa opetettiin mm. matikkaa, helmien tekoa ja kirjottamista, koulussa oli atk-luokka, kotitalousluokka, puukässän luokka ja erityisluokat. Kiertelyn jälkeen mentiin yhteen luokkaan istumaan ja seurattiin tuntia. Tunnilla opeteltiin numeroita 1-5. Lapset oli aika isoja jo, arvioisin, että ehkä 5- ja 6-luokkalaisia. Olin vähän hämillään, että vieläkö nää harjottelee numeroita. Numeroita harjoteltiin hetki ja alettiin tekemään helmiä. Niitä helmiä tehtiin tyyliin joka päivä, joka luokalla. Siitä ne kyllä selkeesti nautti, mutta tuntu vähän siltä, ettei ne muuta osannukkaan. 

Luokkahuoneiden seinät oli usein täynnä piirustuksia.

Tiistaipäivän mä vietin Orongon kylässä, koska osa meiän porukasta oli sairaana ja porukkaa piti jakaa tasasesti harkkapaikkoihin. Orongosta kerron ihan omassa postauksessa. 

Keskiviikkona tehtiin taas paljon helmiä, seurattiin muutamia tunteja. Koululla on oma sairaanhoitaja, jonka kanssa ollaan myös paljon vietetty aikaa. Hoitaja vastaa yksin koko koulun terveydenhuollosta. Hän pitää huolta oppilaiden lääkityksistä. Monet heistä syö epilepsialääkkeitä. Pääasiassa oppilaiden vanhemmat hommaavat lääkkeet, jos heillä on rahaa. Hoitaja tuntee kaikki lapset todella hyvin ja tietää kaiken, mikä on heille ominaista käytöstä ja millon heillä on jokin vikana. Mahdollisuudet toteuttaa mitään sairaanhoidollista on tosi minimaaliset, mutta jos jotain sattu jollekin lapselle, hoitaja lähti käyttämään lasta sairaalassa lääkärillä. Tälläkin hoitajalla oli tosi paljon työtä ja siitä olis hommia vaikka kahdellekin hoitajalle. 

Juliste rokotusohjelmasta

Sairaanhoitajan toimisto

Torstaina ja perjantaina oltiin köksän opettajan kanssa. Tehtiin mandazeja ja chapattia. Mandazi on paikallista ns. pullaa, joka paistetaan rasvassa, niinku munkit. Chapatti on aika semmosta rasvasta rieskaa. Sitä syödään täällä monien ruokien kanssa, että sinne chapatin sisään laitetaan ruokaa ja syödään. Voisin melkeen tehä ihan oman ruokapostauksen, mihin laitan kaikkee kuvia ruoista, mitä ollaan syöty.
Kotitaloustunteihin sisältyi leipomisen lisäksi kotitöiden opettelua. Mitä tehdään kun aamulla herätään, pedataan sänky, pestään hampaat, siivotaan kotia.  

Mandazit pyöriteltiin ensiks niinku pulliksi

Sit ne kaulittiin pyöreiksi levyiksi ja leikattiin neljään osaan kolmioiksi

Sit paistettiin rasvassa niinku munkit

Lukumäärä oli tarkkaan laskettu kaikille oppilaille ja opettajille. Lisäks oppilaat pysty ostamaan niitä ja niillä rahoilla ostettiin tarvikkeita niiden tekoon. Mekin ostettiin mandazit koko porukalle.  

Tässä tehään chapattia

Käytin seuraamassa myös atk-tuntia. Atk-luokan opettaja oli tosi mukava ja sen kanssa vietettiin paljon aikaa. Ne opetteli siellä puhelimien ja tietokoneiden käyttöä. Oli aika nostalgista, kun ne avas koneita ni täällä on edelleen windows xp. Yhellä tunnilla ne kirjotti wordille numeroita ja piirteli paintille. Kahelle oppilaalle ei riittäny tietokoneet, niin ne oli tableteilla. Me Saaran kanssa yhessä ohjattiin niitä oppilaita, kun ne teki tehtäviä niillä. 

Atk-tunnilla

Perjantaiaamuna ennen aamunavausta nostettiin lippu salkoon. Perjantaina täällä pidetään usein hautajaisia ja saattaa nähä hautajaiskulkueita. Ite en oo vielä nähny yhtäkään. 

Lipunnostohetki perjantaiaamuna

Loppuviikolla käytiin seuraamassa erityisluokan tunteja. Ryhmä oli tosi iso ja lapset oli tosi vilkkaita. Istuttiin siellä hetken aikaa, kun opettaja yritti opettaa taas niille numeroita 1 ja 2. Kukaan lapsista ei kattonu opettaajaan päinkään ja niillä oli ihan omat menot päällä. Sit ku tää opettaja pyysi paria lasta kirjottamaan taululle niitä numeroita, niin kaikki piirteli jotain ympyröitä. Tunnit oli monesti aika kaaoottisia, eikä niissä ollu mitään selkeetä punasta lankaa, että mitä tunneilla on aikomus tehä. 

Tytöt oli tehny hienoja ryijyjä. Näitäki myydään, samoin ku helmikoruja, joita tehään joka päivä.

Pääosin viikosta jäi semmonen fiilis, että se paikka oli tosi likanen ja ne lapset oli tosi likasia. Vaikka opettajat yritti opettaa paljon asioita, esim rahan arvoa ja sorminäppäryytä, josta ne kerto sen olevan tosi tärkeetä sillon, kun ne lähtee elää omaa elämäänsä, niin silti lapsilla ei ollut oikeen mitään käsitystä peruskäytöstavoista. Muutamat lapset kulki siellä puolialasti ja ne teki tarpeitaan ulos, eikä vessaan. Ne opettajat ei puuttunu niihin oikeen mitenkään. Ollaan paljon keskenämme pohdittu, ettei kehitysvammaset oo tyhmiä ja ne oppii asioita, kun niitä vaan opettaa ja kasvattaa selkeesti ja että elämässä on joku järjestys. Tän viikon jälkeen arvostus Suomen koulujärjestelmää kohtaan on kasvanu ihan mielettömästi. 

Kiitos taas paljon, jos jaksoit lukea! Asiaa tulee ihan hirveesti ja kaikkea ei oo ees mahollista purkaa tänne, mutta jos ees pienen raapasun tähän maailmaan saan teille näytettyä mun kokemusten kautta, niin sit tää blogi on täyttäny tarkotuksensa. 

Roosa

Viikko New Life -orpokodissa

Ollaan tämä viikko vietetty New Life -orpokodissa. New Lifessa asuu eri ikäisiä lapsia, joiden vanhemmat ovat syystä tai toisesta hylänneet heidät tai vanhemmat ovat kuolleet. Orpokodissa on kaksi yksikköä, taaperoille ja kehitysvammaisille. Terveet lapset ovat noin 1-5 -vuotiaita, kehitysvammaisista vanhimmat ovat jo teini-ikäisiä. Lapset asuvat orpokodissa niin pitkään, kunnes heidät adoptoidaan. Lapsilla on päivittäin ohjelmassa leikkiä, laulua, oppitunteja. Lapset on yhdessä mukana kaikissa päivän toimissa, joten lapset oppivat hyväksymään muut ja ottamaan muita huomioon. 

Hoitajat omistautuvat lapsille ihanasti ja antaa niille rakkautta ja huomiota tasapuolisesti. Lapsia on todella paljon, joten tietenkään kaikki eivät saa samanlaista määrää huomiota, kun vaikkapa meillä Suomessa on totuttu saamaan. 

Ensimmäisinä päivinä koin pientä kulttuurishokkia, kun seurattiin, miten hoitajat toimii lasten kanssa ja heidän kasvatustyylejä. Maanantaina seurattiin paikan sairaanhoitajaa, kun se valmisti suonensisäistä antibioottia yhelle lapselle. Aseptiikka oli todella hukassa ja sen sivusta seuraaminen oli aika mielenkiintosta. Lääkkeet säilytettiin pienessä komerossa, josta ne haettiin ja myös täällä on kansio, missä on lääkkeiden kulutuskortit.

Sairaanhoitajan huoneesta, kuvassa on vauvojen puntari ja keskoskaappi ilmeisesti.
Kuvan laatikoissa on kansiot jokaiselle lapselle.

Päästiin myös seuraamaan fysioterapeuttia. New Lifessa käy melko aktiivisesti fyssareita myös ulkomailta, mutta tämän hetkinen oli paikallinen. Seurasin fysioterapiaa noin parina päivänä, jonka jälkeen sain aikalailla tarpeekseni. Kauniisti sanottuna ainakaan muutaman lapsen kohdalla se ei ollut ollenkaan edesauttavaa kuntoutusta, eikä olisi hyväksyttävää Suomessa. Se tuotti lapsille aivan turhaa kärsimystä. 

Toisena päivänä tutustuttiin sairaanhoitajan kanssa paikalliseen äitiysoppaaseen, johon myös kirjattiin tietoja raskauden etenemisestä. Käytiin läpi myös paikallista rokotusohjelmaa lapsille, joka oli tosi kattava ja rokotuksia oli monenlaisia, mm. polio, hepatiitti ja keltakuume. Kerrottiin myös meiän Suomen rokotusohjelmasta ja puhuttiin synnytyksistä Suomessa ja Keniassa. 

Tiistaina käytettiin kahta lasta lääkärissä, koska ne oltiin palauttamassa takaisin niiden perheille. Toisen lapsen äiti oli kuollu, kun tää lapsi oli noin kuukauden ikänen ja toisen lapsen äidillä oli ollu mielenterveysongelmia, jonka takia se oli jättänyt lapsen paikalliseen sairaalaan. Lääkärissä lapsille tehtiin perustutkimus ja se oli melko nopeesti ohi. Se lääkäri oli tosi ihana tyyppi. Se kyseli jotain, että kuka näitä lapsia adoptoi. Ja se sano myös sitä, että pelkkä sukulaisuus ei riitä vaan pitää olla hyvä vanhempi. 

Seuraavana päivänä, kun lapsia ei ollu näkyny koko päivänä, niin ne oli jo aamulla lähteny uusiin koteihinsa. Hoitajat aika vähän kertoo meille näistä asioista ja tää kotiutushommakin eteni todella nopeesti ja oltiin vähän ihmeissään koko tilanteesta. Mutta tietenkin mahdollista on, että adoptioprosessi on jo kestäny jo paljon kauemmin ja tää lääkärikäynti oli vaan loppusilaus koko hommalle. Mutta toivottavasti niillä on kaikki hyvin. 

Yksi lastenhuoneista

Loppuviikolla vietettiin enemmän aikaa kehitysvammaisten kanssa. Niillä oli joka päivä ihania hipsutustuokioita. Me kaikki otettiin oma lapsi ja hipsuteltiin niitä mm. palloilla, siveltimillä ja pyyhkeillä. Hipsutustuokion lisäksi niillä oli myöhemmin hierontatuokio. Oli nii ihana nähä kun ne nautti niistä hetkistä niin paljon. 

Perjantaina me käytettiin niitä enemmän ulkona ja meille sanottiin, että lähetään kävelylle yhessä näiden kaa. Osalla oli tosi huonosti kulkevat pyörätuolit, mutta ajatus oli tosi kiva, et ne pääsee vähän ulkomaailmaanki. Sit kun päästiin porttien ulkopuolelle, niin me jäätiinki vaan siihen aidan eteen vilteille istumaan ja otettiin ne lapset syliin. Sit me istuskeltiin siinä varmaan tunti. Ilmeisesti tarkotus oli, että ulkopuoliset näkis niitä kehitysvammaisia. Täällä päin se tuntuu olevan enemmän sääntö, kun poikkeus, että kehitysvammaset lapsia hyväksikäytetään, piilotellaan ja hylätään. Pääsispä kaikki tommoseen paikkaan, jossa niistä huolehitaan. 

Torstaina käytiin myös lasten kanssa veneilemässä Victoriajärvellä. Siitäkään meille ei etukäteen kerrottu mitään, vaan yhtäkkiä alettiin lastaamaan lapsia autoon, et lähetään ajelulle. Sit meki ängettiin sinne niitten lasten sekaan ja sanottiin vaan toisillemme et varmaan vasta perillä nähään, mihin mennään. Se oli kyllä ihan parasta ja oltiin tyyliin enemmän innoissaan kun ne lapset. 

Lala Salama, eli hyvää yötä!

Roosa