Leikkurikokemus ja potilaan oikeudet Afrikassa

Oltiin noin reilu viikko sitten lounaalla yhessä meidän harkkapaikoista, jossa tutustuttiin yhteen paikalliseen ortopediin. Se oli tehny osan opinnoista Venäjällä, Moskovassa ja osan täällä Keniassa. Siitä tyypistä tuli heti tosi hyvät fiilikset ja kun tiedettiin, että sillä on Kisumussa oma klinikka niin kysyttiinki jo heti, että oisko meidän mahollista päästä tutustumaan sen klinikalle. Johtuen tästä tilanteesta, että sairaalat on edelleen kiinni lakon takia, ei olla päästy mihinkään sairaaloihin. Tää lääkäri oli heti silleen, että tottakai se onnistuu ja vieläpä koko porukan toivotti tervetulleiksi, kun ollaan aina tarjottu, että voidaan tulla pienemmissä ryhmissä. Ortopedejä on Kisumussa yhteensä 5 ja se on tosi kiireinen, mutta kaiken kiireen keskellä se järjesti meille päivän. Ei kuitenkaan menty sen omalle klinikalle ainakaan vielä, vaan ajettiin reilu kahen tunnin matka Ukwalaan sairaalaan. 

Ukwala on noin tunnin matkan päästä Ugandasta. Se sairaala oli ilmeisesti joku länkkäriprojekti. Siellä oli silläkin hetkellä amerikkalainen kirurgi ja lääkisopiskelijoita harkassa. Ja paljon länsimaalaisia käy siellä tekemässä harjotteluja. Sairaalassa on 80 potilaspaikkaa. Kierreltiin sen sairaalan poliklinikat, vuodeosasto ja laboratoriot. Niiden jälkeen tultiin leikkausosastolle. 

Kolme meistä pääsi seuraamaan sitä meininkiä sinne leikkaussaliin ja loput katteli ikkunasta, josta myös näki kaiken mitä siellä tapahtu. Olin niin innoissaan, kun pääsin sinne leikkaukseen, kun olin vaan haaveillu siitä, että pääsispä leikkuriin täällä. Potilas oli vähän vanhempi mies, ehkä reilu viiskymppinen. Sillä oli ihan valtava kasvain reidessä ja se oli ollu sillä noin 40 vuotta. Yks niistä opiskelijoista mittasi sen, niin pituudeltaan (jalansuuntaisesti) se oli 25 cm ja leveydeltään 17 cm. Se jenkkilääkäri kertokin meille, että täällä kaikki kasvaimet ja sairaudet etenee aika suuriksi ja mittaviksi, ennen kun niille tehään mitään. Monet lääkärit saakin täältä semmosta kokemusta, että omassa maassa on sitte tosi varma omasta tekemisestä. Se, ettei niille tehä mitään johtuu etusijassa rahasta. Kaikki maksaa tosi paljon ja ihmisillä ei oo varaa niihin. Tää jenkkilääkäri käy täällä noin pari kertaa vuodessa ja tekee leikkauksia puoli ilmatteeksi, niin ihmiset pystyy niitä paremmin makselemaan. 

En oo koskaan ollu leikkaussalissa Suomessa, mutta koulussa opitut asiat on suhteellisen tuoreessa muistissa ja kaikki aseptiikka ja hygienia on suhteellisen hanskassa ainakin verrattuna näiden paikallisten tapaan hoitaa asioita. Sitä toimintaa oli vähän jopa tuskallista seurata, kun tietää mitä kaikkee sille potilaalle voi seurata siitä, kun hygienia ei täällä oo niin justiinsa. 

Yleensä Suomessa, kun mennään leikkaukseen, niin kun se potilas astuu saliin, niin kaikki valmistelut on tehty ja leikkaus alkaa saman tien. Potilaan kanssa ehkä vielä vaihdetaan muutama sana ja monesti potilas voi olla tosi hermostunu ja voi vaikka pelätä, että herääkö sitä enää koskaan. Potilaan kohtaaminen on tosi tärkee asia ja vaikka henkilökunnalle toimeenpiteet voi olla rutiinia niin potilaalle se on ainutkertainen kokemus. 

Mua ahistaa nytki kun mä kirjotan tätä, että miltä siitä potilaasta tuntu siinä hetkessä. 

Sillon, kun se potilas saapu sinne saliin, niin siinä vaiheessa oli kaikki valmistelut ihan levällään ja kesken. Ne valmisteli steriiliä pöytää, yks hääräsi sen potilaan kimpussa ja musiikki pauhas kauheen kovalla. Ihmisillä oli puhelimet mukana ja välillä ne vilkas sitä. Ja ne saatto yhellä kädellä tyyliin valmistella jotain ja siinä oli steriilihanska. Jossain vaiheessa niillä loiskahti vähän Betadinea siihen pöydälle, no ei mitään vähän kuivataan. Siellä oli hulluna ihmisiä, mä en ees pysyny kunnolla perässä, mitä tapahtu millonkin. Seurasin aika paljon sitä, mitä sille potilaalle tehtiin. Hoitaja, joka hääräsi sen potilaan ympärillä ei puhunu potilaalle juuri mitään. Vaikka aina ihan mitä toimenpiteitä tekis, niin pitäs kertoo potilaalle mitä tapahtuu. Se hoitaja teki vaan kaikki kauheella vauhdilla ja potilas oli kans ihan ymmällään. Kaikki oli kauheeta repimistä ja riuhtomista. 

Hoitaja laitto kaikenlaisia lääkkeitä menemään ja ei kertonu mistään mitään. Ensimmäinen ihminen koko henkilökunnasta joka kunnolla jutteli sille oli tää jenkkilääkäri. Sitten se hoitaja avasi suun ennen nukutusta, kun ne rukoili sen potilaan puolesta. Rukoilu kuuluu ihan arkipäivään täällä. Siinä meni vielä hetki ennen kun se nukutettiin ja hoitaja vaan paino sen maskin sen naamalle. Musta toi on vaan kaikkein inhottavinta, ettei potilaalle ilmoteta, mitä tehään ja mitä tapahtuu. Ja sitä tapahtuu täällä ihan kaikille. 

Ne lääkäriopiskelijat kuvas puhelimella sitä kasvainta, mikä oli mun mielestä vähän outoo, kun se potilas oli siinä vaiheessa jo nukutettu. Suomessa otetaan myös kaikennäkösiä kuvia haavoista sun muista ihan vaan paranemisprosessin seuraamista varten, mutta tämmösistä asioista olis myös hyvä potilaan olla tietoinen. 

Täällä tulee vastaan jatkuvasti esiin ongelmia potilaan oikeuksien toteutumisesta. Oon nyt ollu viikon Orongon kylässä, josta kerron myöhemmin, mutta siellä, kun vanhukset on käyny lääkärissä jonkun vaivan takia, niille ei kerrota, mikä diagnoosi on, miten sitä voi itse hoitaa. Siellä lyödään vaan lääkkeet kouraan ja sit vaan takas kotiin. Monilla niillä on ihan turhia lääkityksiä, jotka on määrätty joskus aikoja sitten vaivaan x ja ne ei edes tiedä, mihin vaivaan mitkäkin lääkkeet menee saatikka, miten ne vaikuttaa. 

Orongossa meiän kaverit on kertonu, mitä kaikkea potilaat sairaalassa joutuu kokemaan. Toi sairaala, missä me oltiin, oli vieläpä tosi hyvä sairaala täällä. Äidit saattaa sairaalassa joutua synnyttämään ihan yksin ja vauva saattaa vaan tippua lattialle, kun kukaan ei oo vastaanottamassa. Hoitajat on tosi välinpitämättömiä, ja vaikka potilaat pyytäis monta kertaa hoitajaa paikalle, niin ei niitä kiinnosta. Jos potilas ei pääse vessaan ja tekee tarpeet sänkyyn, niin potilasta voiaan lyödä siitä hyvästä. Tää kaikki voi kuulostaa ihan uskomattomalta ja naurettavalta länsimaalasten korviin, mutta tämmöset asiat on ihmisten arkipäivää. 

Tää oli nyt aika pitkä ja raskas postaus ja taas ois voinu kirjottaa pidemmästikin, mutta ehkä parempi lopettaa nyt. Hyvä, jos joku jaksoi lukea loppuun saakka! Ensi kerralla jotain kevyempää settiä.

Roosa

Koulu kehitysvammaisille

Seinällä lukee Mr. Paavo Väyrynen block. Koulu on suomalaisten rakentama. 

Viime viikko vietettiin luterilaisen kirkon erityiskoulussa. Koulussa oli oppilaita tosi paljon, ehkä noin 50 ja iältään ne pääosin oli 8-20 -vuotiaita. Oppilailla oli autisimia, downin syndroomaa, epilepsiaa, monenlaista kehitysvammaa, joista osa oli paljon lievempiä, kuin toiset. Aina, kun mentiin koulun porteista sisään, meitä oli vastassa monet iloiset oppilaat, jotka tuli heti heittää läpyjä ja tervehtimään. Opettajat oli myös tosi ystävällisiä ja toivotti meiät aina tervetulleiksi. Täällä muutenkin ihmiset on tosi vieraanvaraisia ja aina sanotaan, että olkaa ku kotonanne. 

Pelattiin kerran palloa yhen ryhmän kanssa ja se oli hauskaa!

Koulu on sisäoppilaslaitosmainen. Suurin osa oppilaista asuu koululla. Vain muutama oppilas kulkee kotoa koulussa. Koululla työskentelee hoitajia, jotka huolehtii oppilaiden pesulla käynneistä ja kaikesta mahollisesta. Ei sen kummemmin tutustuttu niiden työhön. Hoitajilla on aina kaks viikkoa töitä putkeen ja viikko vapaata. Ne tekee päivä- ja yövuoroja. Työnmäärä on kyllä ihan tajuton, kun miettis omalle kohdalle, että tekis kaks viikkoo töitä joka päivä ja sitten olis vaan viikko vapaata. Mutta täällä kyllä paljon omistaudutaan omalle työlle ja muu elämä jää sillon melko vähäiseksi. 

Joka aamu kello 8 koulussa oli yhteinen aamunavaus. Ohjelmaan kuului, että yhdessä käydään läpi, mikä päivä, kuukausi ja vuosi on. Lisäksi on uskonnollinen osuus, jos on vaikkapa joku merkkipäivä, esim. Marianpäivä, niin ne laulaa siitä jonkun laulun ja joka päivä pyydetään oppilaista yksi lukemaan rukous. Aamunavaukseen kuului paljon laulua ja tanssia.  

Pojat puukässän tunnilla. Kaikki tehään yhessä!

Ekana päivänä meille esiteltiin paikkoja ja käytiin melkein kaikissa luokissa pyörähtämässä ja opettajat kerto niiden luokissa aina, mitä ne tekee ja minkä tyyppisiä oppilaita heiän luokillaan on. Perusluokkien lisäksi, joissa opetettiin mm. matikkaa, helmien tekoa ja kirjottamista, koulussa oli atk-luokka, kotitalousluokka, puukässän luokka ja erityisluokat. Kiertelyn jälkeen mentiin yhteen luokkaan istumaan ja seurattiin tuntia. Tunnilla opeteltiin numeroita 1-5. Lapset oli aika isoja jo, arvioisin, että ehkä 5- ja 6-luokkalaisia. Olin vähän hämillään, että vieläkö nää harjottelee numeroita. Numeroita harjoteltiin hetki ja alettiin tekemään helmiä. Niitä helmiä tehtiin tyyliin joka päivä, joka luokalla. Siitä ne kyllä selkeesti nautti, mutta tuntu vähän siltä, ettei ne muuta osannukkaan. 

Luokkahuoneiden seinät oli usein täynnä piirustuksia.

Tiistaipäivän mä vietin Orongon kylässä, koska osa meiän porukasta oli sairaana ja porukkaa piti jakaa tasasesti harkkapaikkoihin. Orongosta kerron ihan omassa postauksessa. 

Keskiviikkona tehtiin taas paljon helmiä, seurattiin muutamia tunteja. Koululla on oma sairaanhoitaja, jonka kanssa ollaan myös paljon vietetty aikaa. Hoitaja vastaa yksin koko koulun terveydenhuollosta. Hän pitää huolta oppilaiden lääkityksistä. Monet heistä syö epilepsialääkkeitä. Pääasiassa oppilaiden vanhemmat hommaavat lääkkeet, jos heillä on rahaa. Hoitaja tuntee kaikki lapset todella hyvin ja tietää kaiken, mikä on heille ominaista käytöstä ja millon heillä on jokin vikana. Mahdollisuudet toteuttaa mitään sairaanhoidollista on tosi minimaaliset, mutta jos jotain sattu jollekin lapselle, hoitaja lähti käyttämään lasta sairaalassa lääkärillä. Tälläkin hoitajalla oli tosi paljon työtä ja siitä olis hommia vaikka kahdellekin hoitajalle. 

Juliste rokotusohjelmasta

Sairaanhoitajan toimisto

Torstaina ja perjantaina oltiin köksän opettajan kanssa. Tehtiin mandazeja ja chapattia. Mandazi on paikallista ns. pullaa, joka paistetaan rasvassa, niinku munkit. Chapatti on aika semmosta rasvasta rieskaa. Sitä syödään täällä monien ruokien kanssa, että sinne chapatin sisään laitetaan ruokaa ja syödään. Voisin melkeen tehä ihan oman ruokapostauksen, mihin laitan kaikkee kuvia ruoista, mitä ollaan syöty.
Kotitaloustunteihin sisältyi leipomisen lisäksi kotitöiden opettelua. Mitä tehdään kun aamulla herätään, pedataan sänky, pestään hampaat, siivotaan kotia.  

Mandazit pyöriteltiin ensiks niinku pulliksi

Sit ne kaulittiin pyöreiksi levyiksi ja leikattiin neljään osaan kolmioiksi

Sit paistettiin rasvassa niinku munkit

Lukumäärä oli tarkkaan laskettu kaikille oppilaille ja opettajille. Lisäks oppilaat pysty ostamaan niitä ja niillä rahoilla ostettiin tarvikkeita niiden tekoon. Mekin ostettiin mandazit koko porukalle.  

Tässä tehään chapattia

Käytin seuraamassa myös atk-tuntia. Atk-luokan opettaja oli tosi mukava ja sen kanssa vietettiin paljon aikaa. Ne opetteli siellä puhelimien ja tietokoneiden käyttöä. Oli aika nostalgista, kun ne avas koneita ni täällä on edelleen windows xp. Yhellä tunnilla ne kirjotti wordille numeroita ja piirteli paintille. Kahelle oppilaalle ei riittäny tietokoneet, niin ne oli tableteilla. Me Saaran kanssa yhessä ohjattiin niitä oppilaita, kun ne teki tehtäviä niillä. 

Atk-tunnilla

Perjantaiaamuna ennen aamunavausta nostettiin lippu salkoon. Perjantaina täällä pidetään usein hautajaisia ja saattaa nähä hautajaiskulkueita. Ite en oo vielä nähny yhtäkään. 

Lipunnostohetki perjantaiaamuna

Loppuviikolla käytiin seuraamassa erityisluokan tunteja. Ryhmä oli tosi iso ja lapset oli tosi vilkkaita. Istuttiin siellä hetken aikaa, kun opettaja yritti opettaa taas niille numeroita 1 ja 2. Kukaan lapsista ei kattonu opettaajaan päinkään ja niillä oli ihan omat menot päällä. Sit ku tää opettaja pyysi paria lasta kirjottamaan taululle niitä numeroita, niin kaikki piirteli jotain ympyröitä. Tunnit oli monesti aika kaaoottisia, eikä niissä ollu mitään selkeetä punasta lankaa, että mitä tunneilla on aikomus tehä. 

Tytöt oli tehny hienoja ryijyjä. Näitäki myydään, samoin ku helmikoruja, joita tehään joka päivä.

Pääosin viikosta jäi semmonen fiilis, että se paikka oli tosi likanen ja ne lapset oli tosi likasia. Vaikka opettajat yritti opettaa paljon asioita, esim rahan arvoa ja sorminäppäryytä, josta ne kerto sen olevan tosi tärkeetä sillon, kun ne lähtee elää omaa elämäänsä, niin silti lapsilla ei ollut oikeen mitään käsitystä peruskäytöstavoista. Muutamat lapset kulki siellä puolialasti ja ne teki tarpeitaan ulos, eikä vessaan. Ne opettajat ei puuttunu niihin oikeen mitenkään. Ollaan paljon keskenämme pohdittu, ettei kehitysvammaset oo tyhmiä ja ne oppii asioita, kun niitä vaan opettaa ja kasvattaa selkeesti ja että elämässä on joku järjestys. Tän viikon jälkeen arvostus Suomen koulujärjestelmää kohtaan on kasvanu ihan mielettömästi. 

Kiitos taas paljon, jos jaksoit lukea! Asiaa tulee ihan hirveesti ja kaikkea ei oo ees mahollista purkaa tänne, mutta jos ees pienen raapasun tähän maailmaan saan teille näytettyä mun kokemusten kautta, niin sit tää blogi on täyttäny tarkotuksensa. 

Roosa