Viikko New Life -orpokodissa

Ollaan tämä viikko vietetty New Life -orpokodissa. New Lifessa asuu eri ikäisiä lapsia, joiden vanhemmat ovat syystä tai toisesta hylänneet heidät tai vanhemmat ovat kuolleet. Orpokodissa on kaksi yksikköä, taaperoille ja kehitysvammaisille. Terveet lapset ovat noin 1-5 -vuotiaita, kehitysvammaisista vanhimmat ovat jo teini-ikäisiä. Lapset asuvat orpokodissa niin pitkään, kunnes heidät adoptoidaan. Lapsilla on päivittäin ohjelmassa leikkiä, laulua, oppitunteja. Lapset on yhdessä mukana kaikissa päivän toimissa, joten lapset oppivat hyväksymään muut ja ottamaan muita huomioon. 

Hoitajat omistautuvat lapsille ihanasti ja antaa niille rakkautta ja huomiota tasapuolisesti. Lapsia on todella paljon, joten tietenkään kaikki eivät saa samanlaista määrää huomiota, kun vaikkapa meillä Suomessa on totuttu saamaan. 

Ensimmäisinä päivinä koin pientä kulttuurishokkia, kun seurattiin, miten hoitajat toimii lasten kanssa ja heidän kasvatustyylejä. Maanantaina seurattiin paikan sairaanhoitajaa, kun se valmisti suonensisäistä antibioottia yhelle lapselle. Aseptiikka oli todella hukassa ja sen sivusta seuraaminen oli aika mielenkiintosta. Lääkkeet säilytettiin pienessä komerossa, josta ne haettiin ja myös täällä on kansio, missä on lääkkeiden kulutuskortit.

Sairaanhoitajan huoneesta, kuvassa on vauvojen puntari ja keskoskaappi ilmeisesti.
Kuvan laatikoissa on kansiot jokaiselle lapselle.

Päästiin myös seuraamaan fysioterapeuttia. New Lifessa käy melko aktiivisesti fyssareita myös ulkomailta, mutta tämän hetkinen oli paikallinen. Seurasin fysioterapiaa noin parina päivänä, jonka jälkeen sain aikalailla tarpeekseni. Kauniisti sanottuna ainakaan muutaman lapsen kohdalla se ei ollut ollenkaan edesauttavaa kuntoutusta, eikä olisi hyväksyttävää Suomessa. Se tuotti lapsille aivan turhaa kärsimystä. 

Toisena päivänä tutustuttiin sairaanhoitajan kanssa paikalliseen äitiysoppaaseen, johon myös kirjattiin tietoja raskauden etenemisestä. Käytiin läpi myös paikallista rokotusohjelmaa lapsille, joka oli tosi kattava ja rokotuksia oli monenlaisia, mm. polio, hepatiitti ja keltakuume. Kerrottiin myös meiän Suomen rokotusohjelmasta ja puhuttiin synnytyksistä Suomessa ja Keniassa. 

Tiistaina käytettiin kahta lasta lääkärissä, koska ne oltiin palauttamassa takaisin niiden perheille. Toisen lapsen äiti oli kuollu, kun tää lapsi oli noin kuukauden ikänen ja toisen lapsen äidillä oli ollu mielenterveysongelmia, jonka takia se oli jättänyt lapsen paikalliseen sairaalaan. Lääkärissä lapsille tehtiin perustutkimus ja se oli melko nopeesti ohi. Se lääkäri oli tosi ihana tyyppi. Se kyseli jotain, että kuka näitä lapsia adoptoi. Ja se sano myös sitä, että pelkkä sukulaisuus ei riitä vaan pitää olla hyvä vanhempi. 

Seuraavana päivänä, kun lapsia ei ollu näkyny koko päivänä, niin ne oli jo aamulla lähteny uusiin koteihinsa. Hoitajat aika vähän kertoo meille näistä asioista ja tää kotiutushommakin eteni todella nopeesti ja oltiin vähän ihmeissään koko tilanteesta. Mutta tietenkin mahdollista on, että adoptioprosessi on jo kestäny jo paljon kauemmin ja tää lääkärikäynti oli vaan loppusilaus koko hommalle. Mutta toivottavasti niillä on kaikki hyvin. 

Yksi lastenhuoneista

Loppuviikolla vietettiin enemmän aikaa kehitysvammaisten kanssa. Niillä oli joka päivä ihania hipsutustuokioita. Me kaikki otettiin oma lapsi ja hipsuteltiin niitä mm. palloilla, siveltimillä ja pyyhkeillä. Hipsutustuokion lisäksi niillä oli myöhemmin hierontatuokio. Oli nii ihana nähä kun ne nautti niistä hetkistä niin paljon. 

Perjantaina me käytettiin niitä enemmän ulkona ja meille sanottiin, että lähetään kävelylle yhessä näiden kaa. Osalla oli tosi huonosti kulkevat pyörätuolit, mutta ajatus oli tosi kiva, et ne pääsee vähän ulkomaailmaanki. Sit kun päästiin porttien ulkopuolelle, niin me jäätiinki vaan siihen aidan eteen vilteille istumaan ja otettiin ne lapset syliin. Sit me istuskeltiin siinä varmaan tunti. Ilmeisesti tarkotus oli, että ulkopuoliset näkis niitä kehitysvammaisia. Täällä päin se tuntuu olevan enemmän sääntö, kun poikkeus, että kehitysvammaset lapsia hyväksikäytetään, piilotellaan ja hylätään. Pääsispä kaikki tommoseen paikkaan, jossa niistä huolehitaan. 

Torstaina käytiin myös lasten kanssa veneilemässä Victoriajärvellä. Siitäkään meille ei etukäteen kerrottu mitään, vaan yhtäkkiä alettiin lastaamaan lapsia autoon, et lähetään ajelulle. Sit meki ängettiin sinne niitten lasten sekaan ja sanottiin vaan toisillemme et varmaan vasta perillä nähään, mihin mennään. Se oli kyllä ihan parasta ja oltiin tyyliin enemmän innoissaan kun ne lapset. 

Lala Salama, eli hyvää yötä!

Roosa

Eka viikko ohi ja kohti uusia seikkailuja

Me ollaan saatu viettää täällä rentouttavaa viikonloppua rankan viikon jälkeen. Ihan hullua, että tää viikko meni niin nopeesti. Meillä on enää 12 viikkoa jäljellä. Okei, pitää aatella positiivisesti. Tän yhenki viikon aikana on tapahtunu yhtä sun toista. Tuli tässä eilen illalla muutama juttu mieleen, mistä aattelin tulla teille kirjottelee. 

Täällä Kisumussa ainakin on nyt sellai tilanne päällä, et kaikki kunnalliset sairaalat on kiinni, koska sairaanhoitajat on menny lakkoon. Ne ei oo saanu palkkaa kolmeen kuukauteen. Me nähtiin mielenosotuski siiihen liittyen. Ollaan sitä täällä paljon pohdittu, et miten tommoseen tilanteeseen päädytään. Mut me ollaan nyt Keniassa, eikä Suomessa. Oltiin menossa keskiviikkona menossa tutustuu yhteen sairaalaan ja me ooteltiin siellä semmoset pari tuntia ja ooteltiin opasta meille joka näyttäis paikkoja, kun monen meistä piti alottaa harkka siellä. Pitkän oottelun jälkeen saatiin tietää, ettei kukaan ollu tietosia, et ollaan tulossa ja saatiin siinä samalla kuulla tästä tilanteesta. Sairaalassa oli vaan kauhee kiire saaha kaikki potilaat kotiutettua. 

Sairaalan pihalta

Nyt eletään sunnuntaita eli huomenna alkaa meiän harkat ihan kunnolla. Mun ois pitäny mennä kans sinne sairaalaan harkkaan, mutta sattuneista syistä mun paikka muuttu. Eli puhuin aiemmassa postauksessa New Life orpokodista. Joten mä meen sinne nyt joksiki aikaa. Ootan sitä kyllä innolla, koska lapset on vaan niin ihania. Täällä täytyy nyt elää vähän päivä kerrallaan, et katotaan mihin kaikkialle päädyn tekee harkkaa. Mut tekee kyllä tosi hyvää elää ihan vaan hetkessä ja päästää semmosesta kontrollifriikkiydestä eroon, mitä Suomessa tekee ihan jatkuvasti. Jos Suomessa harkkajakso ois näin suunniteltu, ni kaikki ois ihan hermoraunioita. 

Kanoja Kenyan kidseillä

Käytiin torstaina Kenyan kids nimisessä paikassa, joka on hyväksikäytettyjen tyttöjen koti. Paikkaa pyörittää noin 27-vuotias nainen ja tytöt ovat 6-18 -vuotiaita. Ne auttaa tyttöjä pääsemään kiinni omaan elämään ja auttaa koulutuksen hankkimisessa. Tytöt viettää päivät lähinnä koulussa ja harrastuksissa. Meiän on mahollista päästä sinne tekemään harkkaa viikonloppuina ja arki-iltoina. Paikka vaikutti tosi ihanalta ja ois hyvä mahollisuus päästä tekemään esim joku terveyden edistämisen projekti niiden kanssa erilaisista aiheista. 

Juttelin yhden paikallisen naisen kanssa naisten suhteesta omaan kroppaan. Ja sille se aihe oli selkeesti tärkee, ku se piti mulle ihan kunnon puheen siitä ihan silmät loistaen. Mä en oikeen saanu ees sanaa sanottua mihinkään väliin, mut kuuntelin silti ihan sillee wow. Täällä naiset on tosi upeen näkösiä ja se miten kaikki kantaa ittensä on ihailtavaa. Tää nainenki kerto, et miten kaikki täällä on todella tietosia siitä, miten upeilta ne näyttää, vaikka on paljon muotoja. Ja tää nainen on tavannu paljon eurooppalaisia naisia, jotka on tosi epävarmoja niiden kehoista. Meillä länsimaalaisilla ois niin paljon opittavaa tästä, miten esim puhutaan omasta vartalosta ja kaikki ne paineet, mitä meille asetetaan on ihan järjettömiä. Tästä muistutuksena siis kaikille meille naisille - me kaikki ollaan upeita just sellasina kun ollaan. 

Vielä loppuun tämän aamusesta Sunday servicesta, jossa käytiin. Palvelus alko klo 8 ja se kesti lähemmäs kaks tuntia. Eka puolikas oli lähinnä gospelmusiikkia ja ylistystä. Me seisottiin se koko musiikkisession ajan ja yritettiin pysyä perässä, mitä tapahtuu. Joku nainen piti tosi pitkän kiitospuheen sen musiikin lomassa, josta en saanu sanaakaan selvää. Sit pastori piti power point esityksen, jossa kerto kristinuskon levinneisyydestä ja siinä kerrottiin, et Keniassa 80 prosenttia on kristittyjä, joista 20 prosenttia käy joka sunnuntai sunday servicessä. Lisäks siellä ns. paheksuttiin islamin uskoa, et heidätkin pitäis saada mukaan kristinuskoon. Tää oli vähän negatiivissävytteinen selostus siitä, mut oli myös kiva nähdä et ihmiset nautti siitä musiikista ja yhessäolosta. Mutta ajattelen ite vaan niin, että tommonen syyttelevä asenne aiheuttaa pelkkiä ikävyyksiä. 

Kiitos, jos jaksoit lukea koko tekstin tänne saakka! 
Roosa

Orientaatioviikko

Terveisiä Kisumusta!

Tänne ollaan nyt sit saavuttu. Eli päästiin Kisumuun lauantai-iltana. Täytyy vähän miettii, ku rupee kirjottaa tänne, et mitä mä kerron ja mitkä jutut jätän kertomatta. Täällä tapahtuu niin paljo asioita, et tästä tekstistä tulis kauheen pitkä ja kukaan ei jaksais lukee tätä, jos kertoisin ihan kaiken. 

Meiän ekana kokonaisena päivänä me tutustuttiin meiän vartijaan, joka on maailman mukavin tyyppi ja meiän kolmeen vahtikoiraan. Koirat pyörii täällä pihalla ihan vapaana ja tuo tänne aika paljo elämää. 

Aamupäivän aikana meiän oppaat tuli tänne meille ja lähettiin kaupungille tuktukeilla Masenon yliopistolle ja tavattiin siellä meiän ohjaava opettaja. Me puhuttiin tulevista harkkapaikoista, mihin kukanenki menee ja kuin pitkän jakson siellä viettää. Paikat ei ollu mitenkään lukkoon lyötyjä vaan me voiaan ite myös toivoo, jos joku paikka kiinnostaa et voiko vaihtaa. Täällä kuitenki kun nyt ollaan ni haluu saaha mahollisimman paljon irti tästä meiningistä. 

Mun alustaviksi paikoiksi tuli psykiatrinen sairaala ja Orongon kylä, jossa asuu orpoja ja leskiä. Mua ittee on mietityttäny toi psykiatrinen sairaala, et siellä voi olla ihan mitä vaan ja ku se hoito tuskin on ihan samaa ku Suomessa, niin se jännittää kyllä. Muutenki oon aina aatellu, et ois kiva käyä näkemässä, millasta meno on psykiatrisella, mut et se ei tunnu semmoselta, joka ois mulle kiinnostava alue tai sellai, jossa voisin viihtyä. Ehottomasti aion kuitenki käyä kattomassa ja voin olla siellä sen viikon tai kaks, mutta ehkei ihan viittä viikkoa kuitenkaa.

Nää ekat päivät on ollu myös siinä mielessä aika stressaavia, ku ollaan yritetty hankkia liittymiä, nostaa rahaa ja muutenki saaha tää meiän arki rullaamaan. Esim ton liittymän hankkiminen oli aika jännää, ku siellä piti esitellä passia ja sit ku se virkailija ottaa sen passin käteensä ja siinä on hirvee ryysis ni tää virkailija ettii itelleen pöytätilaa ja vie sun passin johonki mihin en nää kunnolla. Sit tää virkailija näpyttelee kännykkää ja mun passi kourassa ja ite yrittää samalla pitää sitä silmällä sen minkä pystyy. Sama homma pankkikorttien kaa, et vähän jännittää aina et mitä ne sillä tekee vaikka ihan kauppa-asioita hoitelee. 

Tokana päivänä me käytiin yhessä mahollisessa harkkapaikassa, New Lifessa. Se on lasten orpokoti, joka on ilmeisesti brittien rahottama. Se oli semmonen pehmee lasku tähän maailmaan, ku siellä oli niin siistiä ja huomas, että länsimaalaiset on ohjeistanu miten asiat hoidetaan. Siellä oli kaks yksikköä, joista toinen oli suunnattu kehitysvammasille lapsille. Se oli kyllä tosi ihana nähä, miten hyvä niillä on olla tuolla paikassa ja miten hyvin niistä huolehitaan, mut samaan aikaan miettii vaan niitä muita lapsiparkoja, joilla ei oo asiat niin hyvin ja et ne on jossain kadulla tai huonoissa kotioloissa.

Leikittiin niiden lasten kaa siellä jotain pari tuntia ja se oli kyllä ihan parasta. Lapset oli tosi läheisyyden kaipusia ja halus olla sylissä ja leikkiä paljo meiän kaa. Hoitajiaki oli vaan niin vähän ettei kaikkien oo mahollista saaha niin paljoo huomioo ku sen ikänen tarvis. 

Tästä tekstistä tuli jo tosi pitkä ja vieläki ois paljo kaikkee kerrottavaa, mut ehkä jätän nyt toiseen kertaan. Kertokaa kommenteissa, mistä te haluaisitte kuulla ja muutenki saa antaa palautetta, mielellään ihan rakentavassa hengessä 😉

Roosa
 

Esittely

Moi!

Sanon vaan ensiks, että tää on vähän outoo ja ihan uutta mulle, että ylipäätään aloin kirjottaa blogia. Kysyin instassa, että kiinnostaako ihmisiä mun löpinät. Aattelin kuitenki, että tää on ihan kiva idea ni voi itekkin sit lukea myöhemmin, kun palaa sieltä reissusta kotiin, että mitä siellä Afrikan maalla tulikaan nähtyä ja koettua. 

Tänne saa kait kirjottaa ihan vapaamuotosesti. Multa on turha oottaa mitään virallista tekstiä ja kirjotan just silleen ku haluan. Mä oon kainuulainen enkä osaa puhua hienosti. Okei, ehkä mä nyt kerron jotain itestäni, jos tänne vaikkapa eksyis joku mulle tuntematonki tyyppi. Ite ainaki tykkäsin lukee muitten vaihtariblogeja, kun mietin, et haenko tähän touhuun mukaan. Ja etenkin muut Afrikassa vaihdon tehneitten blogeja tuli luettua. 

Oon siis Roosa, 21-vuotias ja asun tällä hetkellä Kajaanissa. Oon kotosin Vaalasta, pieneltä paikkakunnalta, lähellä Kajaania. Kävin lukion Vaalassa, jonka jälkeen lähin suoraan opiskelemaan Kajaaniin sairaanhoitajaksi. Pääsin vähän ehkä sattumalta sisään, ku en sillon vielä oikeen tosissani hakenut. Mutta tässä sitä ollaan ja kolmatta vuotta mennään jo. Ihan hullua! 

Mulle tärkeitä asioita elämässä on perhe, ystävät, koirat ja luonto. Näitä kaikkia tulee ihan kauhee ikävä, kun lähen. Mutta samalla oon jo aika innoissaan lähössä ja tiiän, että tästä tulee unohtumaton kokemus. Pitää vaan välillä uskaltaa irtautua normaalista arjesta, ni sen voi nähä taas uusin silmin. 

Miks lähen vaihtoon?

Tähän on ehkä vähän vaikee sanoo mitään tiettyä syytä, joka ois jotenki tosi merkittävä. Mut sillon ku koulu alko ni meillä oli kansainvälisyysinfo ekalla viikolla ja siinä kerrottiin eri vaihtomahollisuuksista. Sillon mua rupes kiinnostaa Afrikka tosi paljo ja mietin sillon muitaki vaihtoehtoja, esim Skotlanti tai jotkut muut Euroopan maat, mihin aattelin et ehkä kuitenki sinne, ku ois ainaki turvallista :D

Hain sit helmikuussa ihan vikojen päivien aikana, ku hakuaika oli, ni tähän mukaan. En oikeestaa ees kauaa miettiny sitä ja siitä se lähti. Se oli täällä Kajaanissa oikeestaa jo aika selvää, et mulla on hyvät mahikset päästä. En kyllä ollu liian innoissaa ja oonki ollu tosi epäuskonen tän suhteen et oonko mä oikeesti lähössä.

Mut ehkä nää lätinät riittää nyt tältä erää ja kirjotan varmaan seuraavan kerran ku oon jo perillä!  Ylihuomenna on lähtö!

Hyvää syksyä ja palaillaan taas!

Roosa