Orientaatioviikko

Terveisiä Kisumusta!

Tänne ollaan nyt sit saavuttu. Eli päästiin Kisumuun lauantai-iltana. Täytyy vähän miettii, ku rupee kirjottaa tänne, et mitä mä kerron ja mitkä jutut jätän kertomatta. Täällä tapahtuu niin paljo asioita, et tästä tekstistä tulis kauheen pitkä ja kukaan ei jaksais lukee tätä, jos kertoisin ihan kaiken. 

Meiän ekana kokonaisena päivänä me tutustuttiin meiän vartijaan, joka on maailman mukavin tyyppi ja meiän kolmeen vahtikoiraan. Koirat pyörii täällä pihalla ihan vapaana ja tuo tänne aika paljo elämää. 

Aamupäivän aikana meiän oppaat tuli tänne meille ja lähettiin kaupungille tuktukeilla Masenon yliopistolle ja tavattiin siellä meiän ohjaava opettaja. Me puhuttiin tulevista harkkapaikoista, mihin kukanenki menee ja kuin pitkän jakson siellä viettää. Paikat ei ollu mitenkään lukkoon lyötyjä vaan me voiaan ite myös toivoo, jos joku paikka kiinnostaa et voiko vaihtaa. Täällä kuitenki kun nyt ollaan ni haluu saaha mahollisimman paljon irti tästä meiningistä. 

Mun alustaviksi paikoiksi tuli psykiatrinen sairaala ja Orongon kylä, jossa asuu orpoja ja leskiä. Mua ittee on mietityttäny toi psykiatrinen sairaala, et siellä voi olla ihan mitä vaan ja ku se hoito tuskin on ihan samaa ku Suomessa, niin se jännittää kyllä. Muutenki oon aina aatellu, et ois kiva käyä näkemässä, millasta meno on psykiatrisella, mut et se ei tunnu semmoselta, joka ois mulle kiinnostava alue tai sellai, jossa voisin viihtyä. Ehottomasti aion kuitenki käyä kattomassa ja voin olla siellä sen viikon tai kaks, mutta ehkei ihan viittä viikkoa kuitenkaa.

Nää ekat päivät on ollu myös siinä mielessä aika stressaavia, ku ollaan yritetty hankkia liittymiä, nostaa rahaa ja muutenki saaha tää meiän arki rullaamaan. Esim ton liittymän hankkiminen oli aika jännää, ku siellä piti esitellä passia ja sit ku se virkailija ottaa sen passin käteensä ja siinä on hirvee ryysis ni tää virkailija ettii itelleen pöytätilaa ja vie sun passin johonki mihin en nää kunnolla. Sit tää virkailija näpyttelee kännykkää ja mun passi kourassa ja ite yrittää samalla pitää sitä silmällä sen minkä pystyy. Sama homma pankkikorttien kaa, et vähän jännittää aina et mitä ne sillä tekee vaikka ihan kauppa-asioita hoitelee. 

Tokana päivänä me käytiin yhessä mahollisessa harkkapaikassa, New Lifessa. Se on lasten orpokoti, joka on ilmeisesti brittien rahottama. Se oli semmonen pehmee lasku tähän maailmaan, ku siellä oli niin siistiä ja huomas, että länsimaalaiset on ohjeistanu miten asiat hoidetaan. Siellä oli kaks yksikköä, joista toinen oli suunnattu kehitysvammasille lapsille. Se oli kyllä tosi ihana nähä, miten hyvä niillä on olla tuolla paikassa ja miten hyvin niistä huolehitaan, mut samaan aikaan miettii vaan niitä muita lapsiparkoja, joilla ei oo asiat niin hyvin ja et ne on jossain kadulla tai huonoissa kotioloissa.

Leikittiin niiden lasten kaa siellä jotain pari tuntia ja se oli kyllä ihan parasta. Lapset oli tosi läheisyyden kaipusia ja halus olla sylissä ja leikkiä paljo meiän kaa. Hoitajiaki oli vaan niin vähän ettei kaikkien oo mahollista saaha niin paljoo huomioo ku sen ikänen tarvis. 

Tästä tekstistä tuli jo tosi pitkä ja vieläki ois paljo kaikkee kerrottavaa, mut ehkä jätän nyt toiseen kertaan. Kertokaa kommenteissa, mistä te haluaisitte kuulla ja muutenki saa antaa palautetta, mielellään ihan rakentavassa hengessä 😉

Roosa